Me olemme kaikki kuolleita

Viime yönä mie päädyin tylsyyksissäni Omegleen. Rupesin siellä randomisti juttelemaan jonkun ihmisen kanssa, ja päädyimme keskustelemaan suomen kieliopista, kielestä ylipäätään, ilmastosta ja hieman Sveitsistä, keskustelun toinen osapuoli kun oli sveitsiläinen. En ole pitkään aikaan käynyt kenenkään kanssa niin upeaa keskustelua, joka oli erittäin mielenkiintoinen. Omeglessa on se vika, että siellä tosiaan törmää vain hetkeksi ihmiseen, jota ei tapaa enää uudestaan. Se on omalla tavallaan myös hieno asia. Tuo viimeöinen keskustelu hymyilyttää vieläkin, eikä miuta haittaa, etten tule enää koskaan tapaamaan tuota henkilöä; enhän mie tiennytkään siitä yhtään mitään muuta kuin vähän hänen ajatuksiaan ja kotimaan. Tuollaiseen kanssakäymiseen olisi hienoa pystyä kasvokkainkin. Siis siihen, ettei pelkää tarttua hetkeen, koska se jää kuitenkin taakse eikä toistu - ellei niin itse halua.

Joulu meni miten meni, meillä oli kerrankin rauhallista. Olen syönyt tyyliin puolen vuoden edestä, ja vaatii liikuntaa etten vyöry seuraavaa vuotta. Nyt on tullu harrastettua hangessa kävelyä, tein viime torstaina sinne oman, suht pitkän polun, joka olisi tavoitteena kävellä kahdesti ympäri ainakin joka toinen päivä. Päälle jumppaa ja joogaa, niin eiköhän siitä hyvä tule.

Ajattelin kirjoittaa tyhjentävän arvion tästä vuodesta, kun vuosi vaihtuu kohta, mutta jätän sen myöhemmälle. Nyt siirryn Alagaësiaan, heihei.

Kaikki on mahdollista, se vaatii vain uskallusta

Nyt on tiistai. Tänään oli toiseksi viimeinen koulupäivä. Huomenna kirkko, puuro ja tokarit. Jäiks! Mikään muu ei jännitä, mutta pelottaa, että kielten numerot tippuu. Ruotsista on ainakin mitä luultavimmin tulossa ysi, yhyy, haluaisin pitää sen mun kympin. No, mie nostan sen taas keväällä sit takas jos tippuu.

Tänään oon popittanu Ukkosmainetta varsin paljon, mikä on taas saanu miut tajuumaan, ettei miulla oikeesti ole tällä hetkellä ketään, josta mie tykkäisin ja joka voisi tykätä miusta ja silleen. Haluaisin kovasti, että olisi joku tuollainen henkilö! Kun siitä valittaa ihmisille, tulee aina vastaukseksi jotain "sie oot niin kiva ihminen et kyllä sie vielä jonkun saat!" tai "oota vaan, kyllä sie joskus tuut saamaan jonkun" ja silleen. Ongelma on siinä, että en mie halua odottaa vuosissa olevaa lukumäärää että mie saan jonkun, mie haluan nyt ihanan tuipalleron itelle, jota halia luvan kanssa ja jolle laulaa kaikkea söpöä ja jonka kanssa söpöstellä. Ja niin. Mutta yhyy, ei oo kettään joka miut huolis ja niin.

Miun vähänenkin itsetunto on ollut ulkonäön suhteen hukassa tässä taas jonkin aikaa. Vaaka sanoo, että miulta ois tässä kuukauden sisällä lähteny kilo pois, en ymmärrä miten se on käyny, mielestäni mie oon vaan syöny paljon enkä liikkunu, mutta kai sitä on pakko uskoa tuo. Tosiaan, itsetunnon hukassaolo johtuu siitä, että mie saan jatkuvasti kuulla koulussa siitä, kuinka iso mie oon, tyylisuunnista (emo, ernu jne.) puhuttaessa mie kuulemma oon saksalainen tankki, voi jeesus kun mie oon niin tankki että sählyssäkin peitän massallani koko pikku maalin ja niin. Mie tiedän hyvin sen, etten oo mikään pienin otus, mutta perkele soikoon jos mie käytän koon 36 housuja, niin voinko mie olla kovin iso?! Tankkeri?! Kyllä, miun perse ei ole kovin timmi, kyllä, miulla on isot reidet, voi kyllä, miulla on liian isot pohkeet, mutta jumalauta, mie en oo tankkeri. Vai olenko? Onko miun minäkuva vääristyny, kun ajattelen, että mie voisin kelvata tällaisena? Että joku vois huolia miut miun koosta huolimatta? Ehkä on. Kai on. On.

PS. Mie en usko mittataulukkoihin rintsikkakokojen osalta. Ne ei voi pitää paikkaansa. Jos pitäs, miulla ois jättitissit. Eikä ne oo.

I would not be me

Viimeiset pari viikkoa tai lähemmäs kuukauden mie oon lillunu jollain harmaalla alueella, emmie sen ihmeemmin oo iloinen tai surullinen, asiat vaan on jänniä. Itseltä tulee kyseltyä monia kertoja päivässä kuka mie oon, millanen mie oon, kelpaanko mie, entäs jos miusta ei pidetä, saanko mie mitään aikaiseksi ja niin edelleen. Mitä mie haluan elämältä? Mie en tiijjä. Tuntuu taas siltä, et mie vaan räpiköin itseään toistavien päivien läpi samoilla rutiineilla poikkeamatta niistä suuresti, vaikkei miulla mitään muita ruutineja ole, kuin käyttäytyä niin, että saan pettyä itteeni uudelleen ja uudelleen. Miulla ei oikeastaan oo asioita joista suuremmin valittaa, enkä mie haluakaan valittaa. Miun kaverit on kivoja, vaikka mie tunnen olevani taas ihan yksin. Mie niin haluaisin itelleni jonkun, josta tykätä ja joka tykkäis miusta. Sekin tuntuu vaan olevan liikaa pyydetty. Huoh.

Oon kuunnellu viimeiset pari tuntia The Crashin Sugaredia. Tää on tunnelmaltaan niin upea, lyriikat, piano, laulajan ääni, kaikki. Jotain yhtä ihanaa jos pystyis ikinä tekemään. Paitsi etten mie tee rakkauslauluja.

Pitäs ryhdistäytyä ja tehdä asioita. Deadlinet lähestyy ja mie en vaan jaksa. Haluan vain soittaa pianoa, laulaa ja... Katkaista harmaan virran.