Viimeiset pari viikkoa tai lähemmäs kuukauden mie oon lillunu jollain harmaalla alueella, emmie sen ihmeemmin oo iloinen tai surullinen, asiat vaan on jänniä. Itseltä tulee kyseltyä monia kertoja päivässä kuka mie oon, millanen mie oon, kelpaanko mie, entäs jos miusta ei pidetä, saanko mie mitään aikaiseksi ja niin edelleen. Mitä mie haluan elämältä? Mie en tiijjä. Tuntuu taas siltä, et mie vaan räpiköin itseään toistavien päivien läpi samoilla rutiineilla poikkeamatta niistä suuresti, vaikkei miulla mitään muita ruutineja ole, kuin käyttäytyä niin, että saan pettyä itteeni uudelleen ja uudelleen. Miulla ei oikeastaan oo asioita joista suuremmin valittaa, enkä mie haluakaan valittaa. Miun kaverit on kivoja, vaikka mie tunnen olevani taas ihan yksin. Mie niin haluaisin itelleni jonkun, josta tykätä ja joka tykkäis miusta. Sekin tuntuu vaan olevan liikaa pyydetty. Huoh.
Oon kuunnellu viimeiset pari tuntia The Crashin Sugaredia. Tää on tunnelmaltaan niin upea, lyriikat, piano, laulajan ääni, kaikki. Jotain yhtä ihanaa jos pystyis ikinä tekemään. Paitsi etten mie tee rakkauslauluja.
Pitäs ryhdistäytyä ja tehdä asioita. Deadlinet lähestyy ja mie en vaan jaksa. Haluan vain soittaa pianoa, laulaa ja... Katkaista harmaan virran.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti